Uusi sisäilmastandardi SFS-EN 13779

Uuden SFS-EN 13779 ‑standardin tarkoituksena on luoda miellyttävä ja terveellinen sisäympäristö kaikkina vuodenaikoina hyväksyttävin asennus- ja käyttökustannuksin. Standardi on nyt otettu käyttöön kaikkien EU-maiden kansallisissa normistoissa. Siinä on tietoja myös ilmastointijärjestelmien ilmansuodatusvaatimuksista, joiden avulla hyvä sisäilman laatu (IAQ) on saavutettavissa erilaisissa ulkoilmaympäristöissä.

Ulkoilma luokitellaan kolmeen eri kategoriaan.
Luokassa ODA 1 ilma on melko puhdasta joitakin tilapäisiä epäpuhtauksia, kuten siitepölyä lukuunottamatta (esim. maaseutuympäristö), kun taas luokassa ODA 3 ilma sisältää suuria kaasu- ja/tai hiukkasmaisia epäpuhtauspitoisuuksia.

Hiukkasmäärä tarkoittaa kiinteiden tai leijuvien hiukkasten kokonaismäärää ilmassa. Useimmissa ulkoilmaa koskevissa ohjeissa viitataan käsitteeseen PM10, mikä tarkoittaa, että hiukkasten halkaisija on enintään 10 µm. Terveydellisestä näkökulmasta pitäisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota hiukkasiin, jotka ovat paljon tätä pienempiä.
Kaasumaisilla epäpuhtauksilla tarkoitetaan CO2-, CO-, NO2- ja SO2-kaasujen sekä VOC-yhdisteiden pitoisuuksia.

Seuraavassa taulukossa esitetään ulkoilmalle tyypillisiä pitoisuuksia eri ympäristöissä (ODA 1...3).

Se, mitä useimmissa kaupungeissa pidetään yleisesti hiukkasten "normaalipitoisuutena", on itse asiassa ulkoilmaluokitusten yläalueella ("huono ulkoilma") eli luokassa ODA 3. Maailman terveysjärjestö WHO on asettanut tavoitteeksi, että PM10-kokoisten hiukkasten vuosittainen keskiarvo olisi enintään 40 µg/m3. Tätä tavoitetta ei vielä ole saavutettu. Toisin sanoen useimmat eurooppalaiset viettävät suurimman osan ajastaan paikoissa, joissa ulkoilman luokka on ODA 3. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että riittävän hyvä ilmansuodatus on erittäin tärkeää terveyden näkökulmasta.

Uudessa normissa sisäilman laatu luokitellaan asteikolla IDA 4 (heikko-) ... IDA 1 (hyvä ilmanlaatu).
Perinteinen, mutta käyttökelpoisuudeltaan rajallinen menetelmä sisäilman laadun määrittämiseen on hiilidioksidipitoisuuksien tutkiminen. Hiilidioksidia (CO2) on uloshengittämässämme ilmassa. Sen määrä ilmaisee jotain ilmastointijärjestelmän tehjokkuudesta, mutta ei anna yksiselitteistä arvoa ilman laadulle. Toinen perinteinen tapa on määrittää kunkin tilassa oleilevan henkilön tarvitsema ulkoilman määrä. Tällaisia arvoja käytetään usein järjestelmän mitoituksessa esim. rakentamismääräyksissä.

Seuraavassa taulukossa esitetään tyypillisiä hiilidioksidipitoisuusalueita ja suositeltavat ulkoilmamäärät, joilla on saavutettavissa eri luokkien mukainen sisäilman laatu. Kumpikaan näistä menetelmistä ei kuitenkaan ota huomioon niitä kaasu- tai hiukkasmaisia epäpuhtauksia, joita tulee rakennukseen tuloilman mukana eikä myöskään rakennusten sisällä syntyviä mahdollisia epäpuhtausemissioita (esim. materiaaleista johtuvat ja/tai kemiallisisa reaktioissa syntyvät molekyyliepäpuhtaudet).